1. vuosi

Niin se vaan tuli ja meni – ensimmäinen vuotemme Suomessa. Tuntuu, ettei saapumisestamme voi mitenkään olla kulunut kokonaista vuotta, mutta samalla tuntuu että oltaisiin aina oltu täällä.

Mitä yhteen vuoteen on mahtunut?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

-2kk asumista Imatralla, 6kk Uudessakaupungissa, 4kk Espoossa

-Jormalle murtomaahiihdon ja luistelun opettelua. Tänä talvena laskettelu vuorossa!

-Työpaikkojen metsästystä, töiden tekoa, pääsykokeisiin lukemista

-Yksi ulkomaanmatka Prahaan

-Opiskelupaikat molemmille, opiskelijaelämään totuttelemista, uusia tuttavuuksia

-Yli 17 000km bussimatkoja

-Maakuntamatkailua Suomen villissä lännessä eli Kustavissa, Raumalla, Turussa, Laitilassa

-Paljon luonnossa kävelyä ja retkeilyä

-Yksi kummilapsi ❤

-Ja meidän perheenlisäys, Pikku-Perkele

Vuosi sitten mietimme olemmeko tekemässä elämämme virheen. Mitä jos emme saakaan töitä eikä opiskelupaikkaa? Mitä jos rahat loppuu? Mitä jos tulee vilu ja kaamosmasennus? Mitä jos, mitä jos?

Murheista huolimatta emme jääneet jossittelemaan. Jos olisimme jääneet, olisi kaikki varmasti mukavasti ennallaan: kohtuullisesti palkattu päivätyö, sunnuntailounaat anoppilassa, maastopyöräilyä Cimatariossa, tankotanssia, aurinkoa, Los Primosin tacot (nyt iski tacohimo!), mutta olen huomannut, että riskien ottaminen on palkitsevampaa kuin jatkuva, pumpulinpehmeässä mukavuudessa vellominen.

Aikas hyvä vuosi, ettenkö sanoisi.

Advertisement

Tilanneraportti

Joulukuun 6. Onnea Suomi! Senpä kunniaksi tuuttaan ulos sekalaisen raportin viime aikojen hurjista tapahtumista.

Marraskuu tuli ja meni vauhdilla. Nyt kun joulu on jo nurkan takana tuntuu että pimein jakso on selätetty. Silti väsymys painaa edelleen ja uni maistuu paremmin kuin hyvin. Lumesta ehdimme nauttia ruhtinaalliset pari viikkoa kunnes mokoma meni ja suli. Toivottavasti tulisi takaisin jouluksi!

Kaipasin vähän äksöniä elämään, joten heittäydyin hurjaksi ja aloitin tinttien talviruokinnan. Mikään ei ole jännittävämpää kuin villin luonnon seuraaminen  aamuisin kahvikuppi kädessä. Tinttien lisäksi muutama kurrekin on löytänyt tiensä siemenapajille ja eräänä aamuna kolme talipalloa telineineen oli kadonnut. Haluaisinpa löytää niiden talvikätkön – siellä on varmasti koko naapuruston talipallot, pähkinät ja kävyt.

Laitoin talipallovarkaalle oman pähkinämökin

Kissat seuraavat hännät heiluen ikkunan takaa metsän elukoiden touhuja. Nube säksättää hassusti kun lintu tulee lähelle ja Luna alkaa parkua, jotta ovi aukeaisi ja neiti pääsisi höyhennyspuuhiin – haha, turha toivo!

 

One of these days…I’ll get you!

Jorma laskeskeli, että tälle lukukaudelle hänelle kilahtaa 45 opintopistettä tilille. Jos sama tahti jatkuu niin toukokuussa hänellä pitäisi olla kasassa 90 pistettä ja puuttuvat 30 menevät lopputyölle, jonka hän tekee Valmetille Uudessakaupungissa. Tämä saattaa tarkoittaa, että ensi kesänä koittaa paluumuutto Ukiin tai sitten kokeillaan Turkua. Ei kyllä yhtään huvittaisi muuttaa taas, mutta ainakin saisin sanoa heipat pitkille koulumatkoille.

Itsellänikin opintopisteitä kilisee kivasti kun sain amk:n ruotsin hyväksiluettua sekä muutaman Meksikoon oleskeluun liittyvän raportin rustattua. Tälle syksylle opintopisteitä pitäisi kertyä 41 ja keväällä toiset samanmoiset. Ehkä minäkin selviän tästä rupeamasta alle kolmen vuoden tavoiteajan…

Tänä vuonna olen myös innostunut jouluruoista erityisen paljon. Pääsin jouluherkkujen makuun kaveriporukan pikkujouluissa ja nyt glögiä juotu litroittain, torttuja ja aurajuustopipareita syöty läjäpäin, riisipuuroa ja sekahedelmäkeittoa kulhotolkulla. Herkkuperse, tunnustan. Tammikuussa on sitten aikaa sulatella torttuja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pakko hehkuttaa vielä Mithun shaalia, jonka bongasin jo kauan seuraamassani Puutalobaby-blogissa. En tilaa netistä oikeastaan muuta kuin kissanruokaa ja -tarvikkeita, joten vähän epäilytti lähteä ostamaan tätäkään. Pari kertaa olen yrittänyt, mutta kamat lähteneet takaisin palautukseen, koska kuvissa näyttää aina paremmalta kuin oikeassa elämässä. Nyt kävi kuitenkin toisin ja shaali on osoittautunut joka euron arvoiseksi – jopa paremmaksi kuin osasin kuvitellakaan: suuri koko, pehmeä ja ei-kutittava villa sekä ihanat luonnonläheiset värit miellyttävät meikäläisen silmää.

Semmoinen marraskuu ja joulukuun alku. Nyt käyn normatiivisen kieliopin ja espanjan fonetiikan kimppuun (ehkä linnanjuhlia sivusilmällä katsellen…), sillä ennen joululaitumille karkaamista luvassa on neljä tenttiä, oh yes…

Mukavaa itsenäisyyspäivää sinulle!

 

Kissanomistajan päiväkirja

Rakas päiväkirja,

Päivä päivältä tuntuu, että me emme hallitse niitä vaan ne meitä. Ne tietävät tarkalleen, mistä narusta vetää milloinkin, milloin tonnikalapurkin kansi aukeaa ja milloin aloittaa tärykalvoja koetteleva ruinaaminen ja jaloissa kiehnääminen.

Kun olimme vasta adoptoineet Lunan, eräs kissanomistajaystävämme varoitteli, että etenkin naaraskissat kokevat omistajiensa olevan palvelijoitaan. Nauroin moiselle väitteelle. Luontodokkari myös kertoi, että kissat ovat oppineet imitoimaan ihmisvauvojen ääniä herättääkseen mahdollisimman paljon empatiaa omistajissaan ja saadakseen haluamansa.

Nyt olen ymmärtänyt mitä ystävä ja luontodokkari tarkoittivat. Näistä kahdesta suloisesta karvapallosta on kuoriutunut pahemman luokan itsevaltiaita. Olemmekin alkaneet kutsumaan näitä meidän karvapalloja paremmin niiden persoonia kuvaavilla nimillä.

Luna eli Berrinchuda (Lellipentu) vihaa suljettuja ovia yli kaiken. Jos menen vessaan tai suihkuun ja erehdyn sulkemaan oven niin sekunnin päästä kuuluu vihainen mauuuuuu mauuuuu!!!!. Kun avaan oven ei neiti kuitenkaan tule sisään ja kääntyy kannoillaan. Jos kuitenkin tulee, loikkaa hän lavuaarin reunalle, mulkaisee vaativasti ja maukaisee sanoakseen: palvelija, avaa hana!. Berrinchuda juo siis ainoastaan vettä suoraan hanasta, kuppivesi ei ole suinkaan sopivaa Hänen Ylhäisyydelleen.

Nube eli Pikku-Perkele on ovela pirulainen. Tuo suloinen karvakorva tervehtii iloisesti ketä tahansa tuttua tai tuntematonta, kehrää vatsan päällä ja naukuu melodisesti. Mutta viaton ja pörröinen ulkomuoto pettää. Kun olemme menneet nukkumaan demoni sen sisällä ottaa vallan, ja se aloittaa ravaamisen ympäri asuntoa tuhoten kaikki pöydille unohdetut hiuslenkit, pumpulipuikot, kynät, kumit, you name it. Toisinaan heräämme siihen kun Pikku-Perkele juoksee kasvojemme yli, pureskelee hiuksiamme tai teroittaa kynsiään reiteemme.

Pikku-Perkele nauttii suunnattomasti ilkivallan tekemisestä ja Berrinchudan kiusaamisesta. Kun kukkaruukusta on mullat kaivettu ulos ja osoitan syyttävän sormeni kohti demonia, sen viaton katse kertoo: en se minä ollut. Karismaattinen valehtelija. Pikku-Perkeleessä olisi ehdottomasti potentiaalia terroristiksi tai poliitikoksi.

Ehkä huonolla kasvatuksella on lusikkansa sopassa?

Reippaan koululaisen päivä

Seison pilkkopimeässä moottoritien varrella ja tuijotan Helsinkiin päin valuvaa automerta. Turkuun päin mentäessä tie on vähemmän ruuhkainen. Pysäkille löntystävät taas samat tutut naamat, jotkut tulevat vähän myöhässä kun tietävät ettei bussi kuitenkaan ole ajallaan. On ollut lohduttavaa huomata, että moni muukin reissaa tätä väliä päivittäin.

Bussissa syön aamiaisen: ruisleivän, hedelmän ja kahvia termarista. Pitäisi malttaa juoda kahvi vasta yliopistolla – vessahätä kun yllättää meikäläisen turhankin pian eikä keikkuvan bussin vessa ole todellakaan viiden tähden helpotuksen hotelli. Sitten teen normatiivisen kieliopin läksyjä, järjestelen kalenteria ja tarkistan sähköpostin. Nyt lisääntyneen pimeyden myötä olen tosin uppoutunut Spotifyn tai Duolingon koukuttavaan maailmaan hyödyllisen tekemisen sijaan.

Harpon Yliopistonmäen portaita kaksi askelmaa kerrallaan. Luennoitsija on jo tottunut, että tämä maijamyöhänen pinkoo hiki otsalla saliin vartin myöhässä. Tiedän ettei akateeminen vartti päde aamuluentoihin mutta minkäs teet.

Luentojen välissä suunnistan Assarin Ullakolle tai Bryggeen nauttimaan ravitsevan, opiskelijabudjettiystävällisen lounaan. Täydellä vatsalla jaksaa vielä istua iltapäiväisen Espanjan kielisen maailman variaatio -kurssin luennolla ja tutkia englannin ääntämisen sanakirjaa kirjastossa.

Iltapäivällä hyppään takaisin punaisen, porotarroilla varustetun bussin kyytiin. Kaivan liian mustuneen banaanin repun pohjalta, vedän kuulokkeet korville ja käyn suomen kielen kurssin esiintymisen analyysi -tehtävän kimppuun. Päätän analysoida Youtubesta löytämäni Donald Trumpin puheen. Puhetta kuunnellessani tekisi toisinaan mieli nauraa, toisinaan itkeä. Välillä kurkin ulos ikkunasta nähdäkseni viimeiset, puiden latvoista pakenevat auringonsäteet.

1,5 tunnin päästä on pilkkopimeää ja olen taas motarin varressa. Nyt on se aika vuodesta kun aamu ja ilta ovat täysin identtiset.

En ti veo…

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

La vida que va bailando por las calles del Centro Histórico

Los recuerdos lejanos que andan por la sierra queretana

Los momentos mudos que compartíamos manejando en las carreteras interminables

Una belleza incomparable, un capullo en espera de primavera

Me traes recuerdos de una vida lejana, desaparecida

Me acuerdo de todo como si hubiera pasado ayer

Väliviikko

Nyt on lukuvuoden ensimmäinen periodi ja kokeet takana. Menneen tenttiviikon aikana minulla oli peräti kaksi tenttiä ja nekin maanantaina, joten koko loppuviikon olen omistautunut tekemään kaikkea kivaa kuten vienyt auton vuosihuoltoon ja tarkastukseen, kaivanut vanhan kunnon Ellu-pyörän varaston perukoilta ja pyöräillyt keskuspuistoon katsomaan sorsia ja ikuistamaan syksyistä peltomaisemaa.

Perjantaina meidän piti lähteä Imatralle viettämään viikonloppua, mutta tiistai-iltana iskenyt flunssa on pitänyt meikäläisen tiukasti vällyjen välissä. Kiitos Finrexin ja Vicks VapoRubin olo alkaa kohentua ja koulun alkaessa maanantaina olen toivottavasti iskussa taas. Alkuun harmitti kun piti sairastua juuri vapaaviikolla – toisaalta parempi näin niin en jää kouluhommissa jälkeen. Ensi viikonloppuna sitten kohti Karjalaa!

A Lupita le gustaba planchar

Lupita piti silittämisestä.

Hassunkuuloinen kirjan nimi pisti silmään Turun pääkirjaston espanjankielisten romaanien hyllyssä. Nimen perusteella kuvittelin sen kertovan kotitöitä maanisesti rakastavasta, täydellisestä kotirouvasta, mutta se yllättikin aika positiivisesti: päähenkilö, Lupita, työskentelee poliisina Iztapalapassa, joka on yksi vaarallisimmita ja väkivaltaisimmista alueista Mexico Cityssä. Vuosia sitten Jorman isä express-kidnapattiin juurikin tuolla…

Lupita joutuu todistamaan juuri virkaanastuneen poliisipäällikön mystistä murhaa keskellä kirkasta päivää. Pian Lupitalle selviää, että hänestä ollaan lavastamassa syyllistä, joten hän alkaa ratkomaan asiaa omin päin.

Laura Esquivel kuvaa hienosti meksikolaisen poliisin elämää:  Lupita katsoo läpi sormien kaduilla tapahtuvaa huumekauppaa (onhan hän itsekin asiakas toisinaan), suojelee rikollisia korruptoituneen esimiehen käskystä ja painii vielä henkilökohtaisten ongelmiensa kuten lapsuuden traumojen, alkoholismin, poikansa tapon kanssa. Unohtaakseen kurjan elämänsä Lupita kunnostautuu aika ajoin tequilan voimalla bilettämään diskoluolissa ja haastamaan riitaa mirreyen henkivartijoiden kanssa. Kerran hän erehtyy kuvaamaan kännivideon, joka saa hänet pulaan, mutta auttaa lopulta myös ratkaisemaan murhamysteerin…

Yksi lempikohdistani kirjassa on kun Lupita viedään turvaan palkkamurhaajilta pieneen intiaanien kyläyhteisöön, jossa asuu vain naisia ja lapsia. Kaikki miehet ovat ylittäneet pohjoisen rajan tai ryhtyneet narcoiksi. Yhteisö on päättänyt karkottaa huumebisnekseen sekaantuneet pois siitä huolimatta, että he ovat näiden veljiä tai isiä. Kun Lupita kysyy intiaaninaiselta eivätkö nämä kaipaa miehiään takaisin, tämä vastaa:

Los narcos que mutilan, que torturan, que asesinan, ya no son parte de nosotros, ya no pertenecen a ninguna familia ni a ninguna comunidad, actúan contra todos, ya no sirven para nadita, en cambio cuando uno entierra a un narco, le permite de nuevo ser parte de nosotros, se convierte en polvo, en alimento, volvemos a ser hermanos. Su cuerpo disuelto en la tierra trabaja para sostener de nuevo la vida, no para destruirla.

Kyläyhteisössä asuessaan Lupita tajuaa, että on olemassa kaksi Meksikoa: yksi jossa valta ja raha ratkaisevat, jonka johtajat ja poliitikot ovat rikollisia ja joita poliisi suojelee, joka myy luonnonvarat ja maan rikkaudet ulkomaille ja pitää ihmiset tahallaan köyhyydessä – ja toinen, jossa ihmiset työskentelevät yhdessä saavuttaakseen yhteisen hyvän, jossa  ei kilpailla eikä jaeta etuoikeuksia, koska kellään ei ole tarvetta olla yläpuolella tai hyötyä muista.

Kun koko maailma ympärillä sortuu, Lupita laittaa silitysraudan päälle ja silittää ryppyiset paidat sileiksi. Se on ainoa asia, joka rauhoittaa häntä kaiken sekasorron ja epävarmuuden keskellä.

Nuuksiossa

Parisen viikkoa sitten teimme elämämme ensimmäisen reissun Nuuksioon.

Tehtiin vain päiväreissu vaikka riippumattoilu olisi houkutellut myös. Yöt ovat tosin jo sen verran kylmiä että tarvitsisimme järeämmät varustelut taivasalla nukkumiseen. Moni oli kuitenkin viettänyt edellisen yön tuolla, sillä sunnuntai-aamuna leirintäpaikat olivat täpötäynnä heräileviä ja aamupalaa kokkailevia telttailijoita.

Kierrettiin neljä kilometriä pitkä Haukankierros, joka on ilmeisesti yksi suosituimmista reiteistä, sillä jo ennen puoltapäivää poluilla riitti porukkaa lähes tungokseen asti. Tällä reitillä oli kivasti nousuja ja laskuja, ja korkeilta kallioilta avautuu upeita maisemia puiden yli.

Pysähdyimme kallioille nauttimaan välipalaa. Siinä ruisleipää mutustaessa bongattiin rantakäärme ylittämässä järveä. Oli aika siistiä ja sain kuvankin napattua:

Parasta on se, että Nuuksio sijaitsee vain puolen tunnin ajon päässä kotoa! Ensi kerralla käydään pidempi lenkki, vaikkapa kahdeksan kilsan pituinen Korpinkierros, ja otetaan trangia mukaan. Täältä löytyy tietoa puiston eri reiteistä.

 

Back on track

Niinhän siinä kävi, että blogi unohtui jonnekin muuttohässäköiden ja kouluhommien alle. Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut kaikenlaista ja olen joutunut repimään lisäaikaa jättämällä pois kaiken ”turhan”, kuten blogin kirjoittelun.

Jaahas, mistäs sitä aloittaisi…Ollaan kaikki kotiuduttu metsäiseen Espooseen oikein mukavasti, ja niin on myös uusi perheenjäsen, Nube, jonka kävimme hakemassa Kalannin löytöeläinkodista ennen tänne muuttoa.

Paluu opiskelijaelämään on osoittautunut haastavaksi meille kummalekin. Jormalla on pitkiä päiviä ja sen lisäksi työt, itselläni päivät ovat onneksi kohtuumittaisia, mutta läksyjä riittää loputtomiin. Jokapäiväinen busseilu Espoo-Turku -väliä on sujunut yllättävän kivuttomasti. Yleensä lähden 7.00 bussilla ja saavun Ylipistonmäelle 8.40 eli myöhästyn kymmenisen minuuttia ekalta luennolta. Bussissa syön yleensä aamupalan ja teen kouluhommia, joten saan hyvin käytettyä tuon ajan hyödykseni.

En ole koskaan välittänyt syksystä, mutta tänä vuonna olen erityisen fiiliksissä värikkäistä puista ja aurinkoisista päivistä. Ollaan vietetty paljon aikaa ulkona ja erityisesti läheisessä Espoon keskuspuistossa sekä Nuuksiossa.

Ihan kuin luonto tietäisi, että pian tämä on ohi ja pukeutuu kauneimpaan juhlapukuunsa ennen kuin kylmyys ja pimeys saapuvat. Nyt nautitaan kun vielä voidaan!

Lähtölaskenta

”Viimeistä viedään!” -sanoi Hugo. Olen viettänyt kohta kuukauden päivät laiskotellen (meksikolaiset sanoisivat että huevoneando ) ja nyt on käsillä viimeiset Uki-elämän hetket ennen muuttoa Espooseen. En ole löytänyt luukkua Turusta joten muutamme molemmat Espooseen ja katson miten päivittäinen reissaaminen Espoo-Turku -väliä lähtee sujumaan.

Opiskeluiden aloittaminen tässä iässä arveluttaa hieman, mutta toisaalta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Jos muistelen itseäni 20-vuotiaana niin tuskinpa olisin ollut tarpeeksi motivoitunut kahlaamaan läpi tenttikirjoja saati edes läpäissyt pääsykokeita. Tuolloin kiinnostivat ihan muut jutut ja hyvä niin: monta hienoa kokemusta, taitoa ja ihmistä on tarttunut mukaan matkan varrelta.

Puolen vuoden aikana ehdin jo tykästyä Ukiin, mutta nyt on jälleen aika pakata kimpsut ja kampsut ja jatkaa matkaa. Vaikka maisemanvaihdosta seuraa aina pieni haikeus, on se kerta kerralta kivuttomampaa kun tietää aina löytävänsä hienoja paikkoja uusiltakin huudeilta. Jorma pysyttelee edelleen osittain Autotehtaan palkkalistoilla, joten hän tulee vielä palaamaan Ukiin varmasti useasti.

Ilmassa on jo syksyistä fiilistä. Ollaankin otettu kaikki irti aurinkoisista päivistä: vaellettu kansallispuistossa, uitu, kalastettu ja käyty vattuvarkaissa. Tänä syksynä marjastushimoni on lähtenyt kokonaan lapasesta (sain jopa Jormankin innostumaan marjoista!) ja ollaan kyykkitty tuntikausia milloin minkäkin puskan äärellä. Asiaa ei varsinaisesti helpota sekään, että joku ylen antelias naapuri on jo pari päivää jättänyt rappukäytävään laatikkotolkulla herukoita ja karviaisia ”saa ottaa, ole hyvä” -lapulla varustettuna. Nyt pakastin ja jääkaappi tursuaa marjaa niin että on varmaan tehtävä ylimääräinen muuttokeikka niiden vuoksi…

Mukavaa loppukesää ja lämmintä syksyn alkua 🙂