Elämässä pitää olla vähän Jurmoa

Näin oli kirjoittanut joku fiksu vuokramökkimme vieraskirjaan. Jos Jurmo on synonyymi ajantajun kadottamiselle, hitaille kalliokahveille, päivittäiselle saunomiselle ja meressä pulikoinnille, yksinkertaisten asioiden arvostamiselle, niin kyllä, säännöllinen annos Jurmoa on erittäin suotavaa — meikäläiselle suorastaan välttämätöntä.

Saaristossa viihtyvä työkaverini kertoi minulle Jurmosta viime kesänä. Päivitteli kun mökkejä on rajoitetusti ja ne varataan jopa vuosia etukäteen, joten ei ollut vielä päässyt käymään siellä.

Myöhemmin tuijottelin huuli pyöreänä upeita kuvia Jurmosta ja haluni vierailla tuolla kauniin karulla saarella kasvoi yhä suuremmaksi. Maaliskuussa päätin, että tuonne on päästävä. Tiedustelin mökkien varaustilannetta, ja saimmekin majoituksen kolmeksi yöksi elokuun alussa. Vietimme sitten kolme laiskanpulskeaa päivää tuossa ulkosaariston helmessä.

Ensimmäisenä aamuna kukko herätti. En saanut enää unta, joten nousin kahvinkeittohommiin. Alpakka katseli ikkunan takaa puuhiani. Avasin oven ja toinen hupsu melkein käveli ovesta sisään. Aikamoisia veijareita.

Tarkkailin tiiviisti niiden liikkeitä koko saarellaoloajan. Kukonlaulun aikaan ne kömpivät ulos tallistaan aloittaakseen loputtoman ruohonleikkuun ja jatkoivat aina auringonlaskuun asti. Ne pysyttelivät ryhmässä ja kun yksi lähti kävelemään, muut seurasivat heti perässä. Nokkoset tai vadelmien piikit eivät ilmeisesti haitanneet niitä, sillä ne ahmivat molempia mahan täydeltä. Ovenkahvojen ja muiden metallisten esineiden pureskelu kuului myös niiden aktiviteetteihin. Pimeän tultua ne marssivat takaisin talliinsa yöpuulle.

 

Ja mitä olisikaan saari ilman kissaa? Tämä mirri tuli rapsutettavaksi etenkin iltaisin kun haistoi mökistämme leijailevan savulohen tuoksun. Omat kisumme ovat kesälomilla mummolassa, joten sijaiskisun rapsuttelu teki terää.

Ahdinparta nuolee saaren rantoja joka puolelta. Se tuntuu varpaiden alla pehmeältä karvamatolta. Vaikka toisin voisi luulla, uimaan mennessä se antaa pitoa jaloille ja estää liukastumasta rantakivikossa. Pienet simpukat ja kalat piiloutuvat siihen ja löytävät sen sisuksista ties mitä aarteita — esimerkiksi meikäläisen varpaat, joita pikkukalat maistelivat uteliaina.

Mökissämme ei ollut lukkoa vaan salpa, jonka kuka tahansa saa auki. Ihmettelin tätä aluksi, mutta myöhemmin huomasin, että saarelaiset pitivät ulko-oviansa levällään yötä päivää. Tunsin itseni vainoharhaiseksi kaupunkilaiseksi, joka maanisesti sulkee ja lukitsee kaiken kolmeen kertaan.

Kaltaiseni kivihullu on varmasti onnessaan tällä saarella, sillä erikokoisia ja -värisiä kiviä riitti silmänkantamattomiin. Poimin ja pyörittelin kiviä kädessäni, sujautin niitä taskuuni ja kuljetin joka paikkaan. Kaivoin kuoppia löytääkseni täydellien pyöreiksi hiotuneita yksilöitä. Litteät leipäkivet kelpasivat heittelyyn.

Pieni kappeli oli symppis. Auringonlaskun aikaan paikka oli kaunis ja tunnelmallinen. Muistokivissä toistuivat samat sukunimet, mikä ei ollut yllätys kun miettii, että saarella asuu vakituisesti vain 10 ihmistä, ja ainoastaan siellä syntyneet tai sinne sukujuuria omaavat henkilöt voivat asua siellä.

Eräs saarelainen tiesi kertoa, että Jurmoon saatiin sähköt vasta 21 vuotta sitten. Siis vasta vuonna 1997! Pohdimme millaista elämä on ollut kaukaisella saarella ilman sähköjä. Mitä jos sattui onnettomuus? Entä jos joku tarvitsi lääkäriä tai poliisia? Millaista oli kävellä yksin talven pimeydessä kylän ainoaa tietä pelkän taskulampun valossa?

Meidän vierailun aikaan hellettä ja aurinkoa riitti edelleen, mutta mietimme, millaiselta Jurmo näyttäisi eri vuodenaikoina. Vieraskirjan mukaan joku on nähnyt syksyisenä aamuna paksun usvan vyöryvän mereltä ja nielaisevan saaren, toinen tarponut saaren päästä päähän talvisessa hangessa, kolmas taas jäänyt saareen jumiin keskellä tammikuun pakkasia kun yhteysalus ei ole voinut rantautua jään vuoksi.

Mietimme, millaiselta saari näyttäisi ukkosmyrskyn aikaan. Kun teimme lähtöä, sääjumalat päättivät vastata pohdintoihimme. Ensin jylisi, sitten salamoi kunnes lopulta taivas repesi juuri kun yhteysalus kalahti satamaan.

Kotimatka taittui sateen piiskatessa laivaa, joten linnoittauduimme kahvilaan syömään kalakeittoa ja piispanmunkkia, mistä mieleeni tulee tähän asti kuulemani turkulaisin lause:

”Pist siit viis piispist.”

Meille riitti yhdet vaan.

 

 

Advertisement